Täytyy myöntää, etten kyllä ihan 5 vuotta sitten olis osannut kuvitellakaan olevani tässä vaiheessa äiti.
Suunnitelmissa oli kyllä aina asua Tampereella, tai oikeastaan ihan missä tahansa muualla kuin Kokkolassa.
Töiden puolesta ajattelin olevani jo hyvin tienaava, ja omaa asuntoa ostava neiti tai rouva.
Mutta lapsi. Se ajatus iski kuin salama kirkkaalta taivaalta tuossa pari vuotta sitten. Luulin sen olevan ohimenevä vaihe, mutta se kuume sit vain kasvoi kasvamistaan! Sopivasti sitten Villelläkin oli mietteissä ollut sama asia, joten siitähän se ajatus sitten lähti. Kolme kuukautta tosiaan yritettiin, ennenkuin tärppäs.
Jotenkin se hetki vaan tuntui hyvältä, oli asunto, työpaikka, toinen puolisko, ja muutenkin asiat siinä mallilla, että lapsen saaminen olis se seuraava askel, eikä mitään esteitä enää sille ollut. Ja vielä sellasen henkilön kanssa, jonka tuntenut jo niin pitkän aikaa, että ties tulevansa hyvin toimeen, ihan perusarjessakin.
Se yrittäminen oli kyllä stressaavaa aikaa, vaikka sitä kestikin vain kolmisen kuukautta. Mutta sitä kun odotti niitä kahta viivaa niin hirveästi, niin aina kun tulikin vaan yks, niin se lannisti. Voi sitä tunnetta kun se kaks sinne tikkuun ilmestyi.. Hämmennys,paniikki, ilo ja onni iski kaikki samaan aikaan. Muistan vieläki kun mietein siellä vessassa, että ei helvetti, nytkö se tärppäs, voiko tuo pitää paikkaansa. Meni sitten joku vartti siellä omissa mietteissä, ennenku sain koottua itseni, ja kertoa asiasta Villelle. Oli niin hämmentävä tunnelma, ettei taidettu paljon sanojakaan saada suusta sinä iltana.
Siitä se sitten lähti. Odottaminen!
Kaikki jännitti. Jännitti soittaa ensimmäistä kertaa neuvolaan, jännitti kertoa äidille ja isälle, jännitti millon töissä huomataan, jännitti eka ultra, jännitti mitä tuleman pitää, miten raskaus menee, ja miten elämä tästä muuttuu.
Se ihan alkuaika olikin sit yhtä jännittämistä.
Viimeisenä jännittikin sitten tuolla synnärillä. Jännitti niin pirusti, että nytkö se oikeesti tulee ulos.
Mutta tässä sitä nyt ollaan, pieni Aino, Ville-isä ja Rolle-koira. Elellään pientä perhe-elämää.
Empä ois uskonut. Niin se onni vaan voi välillä olla myötä.
